Lapsuuteni oli ihan hyvä taloudellisesti. Meitä oli viisi lasta, joista minä olin vanhin. Meillä oli tarpeeksi vaatteita ja ne olivat aina sesongin mukaisia. Jääkaapissa oli aina tarpeeksi ruokaa ja lelujakin oli jonkin verran. Itseasiassa leluja oli aika paljon, mutta mitä muuta voi olettaa, kun lapsia on noin monta?
Asuimme vuokralla rivitalon päätyasunnossa kahden kissamme kanssa. Äiti teki paljon töitä tarjotakseen meille perustarpeet. Myös isäpuoleni kävi töissä ja osallistui perheemme elättämiseen. En tiedä, kuinka he jakoivat vastuun perheestämme, koska meillä ei oikeastaan koskaan puhuttu rahasta. Kuitenkin minulla oli aina sellainen olo, että sitä ei ole tarpeeksi. Koin turvattomuutta sen vuoksi. En uskaltanut pyytää itselleni mitään, muuten kuin jouluna, mutta silloinkin tiesin, että tuskin kovin montaa lahjaa tulee.
Eräs tapaus on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Yleensä vaatteeni olivat aina käytettyjä. Ja etenkin teininä se suretti minua kovasti. Jos olisin saanut valita ne itse kirpputorilta, olisin varmasti tuntenut oloni kokonaisemmaksi, mutta minun täytyi pukeutua siihen mitä sain. Kerran kuitenkin äitini vei minut kenkäostoksille kauppaan. Tutkin siinä aikani kenkiä ja niiden hintalappuja, ja äitini huomasi sen. Hän sanoi, että nyt ostetaan juuri ne kengät, jotka minä haluan, eikä minun tarvitse miettiä hintaa. Tuo äitini kommentti sai minut tuntemaan itseni jollain omituisella tavalla arvokkaaksi. Enkä tosiaan ole unohtanut sitä vieläkään. Ostimme siltä reissulta kivat kengät. Pidin niistä todella paljon, mutta en siltikään valinnut niitä pelkästään sen mukaan, että mitkä olivat hienoimmat, vaan yritin valita kivat, mutta edulliset jalkineet, jotta en olisi rasittanut perheemme taloutta olemalla itsekäs.
Meistä lapsista kukaan ei harrastanut mitään, mikä olisi maksanut rahaa. Kävimme kerran viikossa kerhossa, jonka ohjaajana itsekin toimin isompana. Meitä ei kannustettu liikkumaan tai elämään terveellisesti. Vanhempamme tupakoivat ja joivat jonkin verran. Se aiheutti minulle katkeruutta, kun kasvoin vanhemmaksi ja muutin pois kotoa. Olisin toivonut saavani kotoa paremmat eväät omalle polulleni. Enkä nyt tarkoita rahaa, vaan taitoa puhua tärkeistä asioista, rohkeutta puolustaa itseäni, taitoa pitää itsestäni huolta fyysisesti, sekä terveellisiä ruokailutapoja, noin jotakin mainitakseni.
Vanhempani varmasti tekivät parhaansa omien kykyjensä mukaan kasvattaessaan meitä. En ole heille katkera. Haluan silti tehdä omassa elämässäni erilasia valintoja, jotta voin tarjota omille lapsilleni sitä, mitä olisin silloin itse kaivannut. Haluan myös, että oma elämänlaatuni olisi parempi kuin vanhemmillani silloin ja myös tulevaisuudessa. Sen vuoksi olen tehnyt nyt suunnitelmia tulevaisuuteni suhteen.
Säästän, jotta voisin ostaa ensiasuntoni kahden vuoden päästä, noin 32-vuotiaana. Koska havahtumiseni taloudelliseen tilanteeseeni on tapahtunut vasta nyt, kun meillä on jo lapsi, ja jos Jumala suo, niin vielä monta lisää, minun täytyy säästää sievoinen summa ASP-tilille, jotta voin ostaa tarpeeksi ison asunnon, jossa perheemme on hyvä kasvaa. Toivoisin saavani ostaa noin 100 neliöisen omakotitalon Tampereelta.
Säästän myös pienempiin asioihin, kuten siihen, että pääsemme jollekin kivalle lomalle perheemme kanssa. Ajankohtaa en tiedä, enkä määränpäätä, mutta tunnen tietynlaista rauhaa, kun tiedän, että tuleva loma on periaatteessa jo maksettu, emmekä joudu maksamaan sitä osissa jälkikäteen. Epäilen vahvasti, että jos joutuisin sellaiseen tilanteeseen, en osaisi nauttia lomasta täysin rinnoin, vaan murehtisin tulevia laskuja ja keskittyisin lomallakin säästämään kaikissa kuluissa, jolloin lomasta katoaisi kaikki hohto.
Säästän myös eläkettäni varten. Laitan kuukausittain hiukan rahaa kasvamaan korkoa rahastoihin. Ja ostin juuri elämäni ensimmäiset osakkeetkin. Aion jatkaa pörssiin sijoittamista jatkossakin aina pienellä summalla kuukaudessa. Ja sitten parin vuoden päästä, kun alamme maksaa asuntolainaa pois, alan sijoittaa pörssiin isompia summia, koska asumiskulumme tulevat silloin olemaan varmasti pienemmät kuin summa, joka nyt menee asumiseen, sekä asuntosäästöön.
En osaa olla niin pessimistinen, että ajattelisin koko eläkejärjestelmän kaatuvan ennen eläkeikääni, mutta epäilen, että se eläkkeen taso, jolle yllän silloin, ei ole niin korkea, kuin toivoisin sen olevan. Uskon siihen, että suomalainen yhteiskunta pitää aina huolen niistä, jotka ovat kaikkein köyhimpiä, mutta en halua kuulua siihen joukkoon, jos voin aktiivisesti tehdä asialle jotain jo työelämäni aikana. Haluan saavuttaa taloudellista vapautta. Summista en osaa puhua, mutta kaikki tuotto on kotiinpäin.
Säästän myös siksi, että haluan olla esimerkkinä lapsilleni. Haluan puhua talousasioista heidän kanssaan avoimesti, jotta heillä olisi mahdollisimman hyvät lähtökohdat hoitaa omia asioitaan, kun he lentävät pesästä. Vanhempana minun tehtäväni on kasvattaa heitä ja otan vastuuni vakavasti.
