Myönnetään, minulla ainakin menee helposti raha-asiat tunteisiin. Ja annan monesti tunteideni ohjata päätöksentekoa enemmän kuin järkeni. Yritän puhua rahasta avoimesti perheessäni ja ystävieni kanssa, mutta viime aikoina minusta on alkanut tuntua, että olen jauhanut rahasta, säästämisestä ja sijoittamisesta ihan kyllästymiseen asti. Itse en ole ehtinyt siis vielä kyllästyä, mutta epäilen vahvasti, että puhekumppanini olisivat mielissään, jos edes kerran olisi päivä, kun en mainitsisi rahaa kertaakaan. Tässä koitankin nyt skarpata oikein toden teolla. Voihan olla, että rohkaistun puhumaan instagramissa ja täällä blogin puolella sitten enemmän ja se tyydyttää paasaamisen tarpeeni.
Olen kokenut omasta taloudestani monenlaisia tunteita. Tunsin aikoinaan paljonkin pelkoa siitä, että mitä jos rahat eivät riitäkään. Monesti pankkitili olikin tyhjä ja jouduin nielemään ylpeyteni ja ottamaan apua vastaan läheisiltäni. Olin tuolloin nuori äiti ja minulla oli kova tarve osoittaa pärjääväni vauvan ja talouteni kanssa. En kuitenkaan aina tehnyt parhaita mahdollisia valintoja silloisen puolisoni kanssa rahojemme suhteen, mikä kostautuikin sitten häpeän ja arvottomuuden tunteiden kierteenä.
Tunsin häpeää ja arvottomuutta, kun en ollut pystynyt tarjoamaan lapselleni kaikkea sitä, mitä olisin halunnut, kaikkea sitä, mitä luulin muiden odottavan minun tarjoavan. Asetin itselleni kohtuuttomia paineita ja talousasiat vaikuttivat jo mielenterveyteenikin. Elimme toimeentulotuella, jota piti kerran kuussa hakea. Hakemukseen piti aina hankkia paljon erilaisia tositteita liitteeksi. Silloin asiat hoidettiin paperisina, joten tuon hakemuksen täyttäminen oli suuri urakka, ja koska en sitä jaksanut aina tehdä ajallaan, niin laskut ehtivät erääntymään ja epätoivon kierre oli alkanut.
Silloinen parisuhteeni päättyi eroon ja muutin suuremmalle paikkakunnalle. Koin suurta ahdistusta rahasta, ja mitä suurempaa ahdistukseni oli, sen heikompi ote minulla oli taloudestani. Lopulta menetin luottotietoni ja meinasin saada häädön asunnostani maksamattomien vuokrien takia. Yritin keskittyä arjen pyörittämiseen, mutta talousmörkö kummitteli aina selkäni takana ja aiheutti unettomia öitä. Ja vaikka kuinka ajattelin, että voisin vain seuraavana päivänä tehdä hakemukset valmiiksi ja toimittaa ne sossuun, niin koskaan ei tullut se hetki, jolloin olisin siihen pystynyt. Häpeä esti minua hakemasta apua.
Olen kiitollinen siitä, että ystäväni ovat tukeneet minua kaikki nämä vuodet. Heiltä olen saanut henkistä tukea ja kannustusta vaikka aina kaikki ei ole todellakaan mennyt niin kuin olen suunnitellut. Ystäväni auttoivat minua pysymään taloudellisesti sen verran pinnalla, että sain lopulta hoidettua vuokrarästit kuntoon ja pidettyä asuntoni, mutta muuten talouteni oli kuralla. Jouduin ulosottoon muutaman maksamattoman lehtitilauksen ja sukkien, joita en edes tiennyt tilanneeni, takia. Pahimmillaan ulosotossa oli kolmisen tuhatta euroa, mikä ei ole suuri summa. Rationaalisesti ajateltuna, sen pystyy hoitamaan helposti pois, ja jatkamaan elämäänsä. Olin kuitenkin siinä uskossa, että luottotietojen menettäminen on pahinta mitä ihmiselle voi sattua, ja että luottotiedottomat ovat alinta ihmissaastaa. Niin näin ainakin itseni.
Sitten löysimme toisemme nykyisen aviomieheni kanssa. Hän pyysi minut syömään toisille treffeillemme, ja minulla oli tilillä juuri sen verran rahaa, että pystyin tilaamaan annoksen ravintolassa. En tietenkään siinä tilanteessa hänelle kehdannut kertoa taloushuolistani, jotta en karkottaisi hyvää miestä heti kättelyssä. Hän kuitenkin tarjoutui maksamaan herrasmiehenä annokseni, ja olen siitä edelleen hänelle erittäin kiitollinen, koska nyt minulla oli varaa ostaa ruokaa vielä loppuviikolle.
Tapailtuamme jonkin aikaa, tunnustin hänelle ongelmieni laajuuden. Ja koska hän on mies, joka laittaa toimeksi, hoidimme yhdessä kaikki sellaiset maksut pois, jotka eivät vielä olleet menneet ulosottoon ja teimme toimeentulotukihakemuksia seuraavina kuukausina. Hän rohkaisi minua ottamaan kiinni taloudestani ja pysyi rinnallani joka askeleella. Vaikka koinkin rahasta puhumisen nöyryyttävänä, en silti kadu sitä, että otin asian puheeksi, koska olen varma, että muuten olisin lopettanut orastavan suhteen alkuunsa, vain koska en olisi kehdannut puhua, mutta en olisi kuitenkaan voinut elää valheessakaan.
Ulosottotaipaleeni kesti muutaman vuoden. Aloin maksaa velkojani pikkuhiljaa pois. Kun lopulta olin maksanut kaiken, tunsin itsestäni ylpeyttä. Olin oikeasti pystynyt hyvin pienistä rahoista maksamaan velkani ja olin nyt velaton. Kävin tuohon aikaan koulua ja mieheni asui jo kanssani, eli tulonani oli pelkkä opintotuki ja asumislisä. Silloin puolisoni maksoi selvästi enemmän perheemme menoista, mutta en antanut hänen maksaa velkojani, vaikka hänellä siihen olisikin ollut varaa. Halusin tuntea, että olen hoitanut asian itse. Tarvitsin tuon kokemuksen, jotta lopulta sain luottoa siihen, että elämä kantaa ja pystyn huolehtimaan rahoistani.
En oppinut kuitenkaan kerrasta, vaan päästin talouteni uudelleen retuperälle. En tällä kertaa kuitenkaan ihan ulosottoon saakka, mutta muutaman maksujärjestelyn jouduin vielä sopimaan. Kuollaksenikaan en muista, mitä ihmettä saatoin ostaa. Epäilen vahvasti, että kyseessä olivat sairaalalaskut, joiden vuoksi en heti uskaltanut soittaa sovitellakseni maksuaikataulua, mutta onneksi sain nekin hoidettua ennen suurempia seuraamuksia.
Olen nyt ollut monta vuotta velaton. Enää se ei aiheuta minussa suuria riemunkiljahduksia, koska olen jo siihen tottunut, mutta olisi mukavaa, jos osaisin iloita nykytilanteesta yhtä paljon, kuin silloin, kun pääsin veloistani eroon. Tunne oli niin vapauttava ja voimaannuttava. Tein tietenkin päätöksiä silloin, etten enää osta mitään osamaksulla vaan säästän aina ensin. Eihän sekään päätös ole sataprosenttisesti pitänyt, mutta ihan hyvin kuitenkin. Puhelimen, tietokoneen ja sängyn olen ainakin ostanut kulutusluotolla, sekä jonkin verran vaatteita. Mikä on kyllä ihan älytöntä. Toisaalta, olen ehtinyt onneksi kaikki vaatteet maksaa ennen kuin ne menevät rikki tai jäävät muuten pois käytöstä, monella muulla asiat ovat tässäkin suhteessa huonommin.
En velkaantunut holtittoman rahankäytön tai tuhlailevan asenteen takia. Olen aina ollut tarkka rahoistani ja hyvinkin säästeliäs. Velkaannuin, koska rahankäyttötaitoni olivat puutteelliset ja mieleni järkkyi niin, etten pystynyt pitämään talouttani hallinnassa. Nyt katsoessani taaksepäin, toivoisin, että minulla olisi aina ollut luotettava ihminen, jonka kanssa olisin voinut raha-asiani hoitaa ilman häpeää siitä, etten pysty siihen itse, yksin. Olisi ollut myös hyvä, jos sosiaalitoimisto olisi automaattisesti hoitanut vuokrani, jotta asiani olisivat pysyneet jollain tavalla kuosissa. Toinen vaihtoehto olisi ollut, että sieltä olisi kerran kuussa soitettu minulle ja hakemus olisi voitu täyttää puhelimitse. Olisin mielelläni antanut heille oikeudet hankkia tarvitsemansa tositteet itse. Toivon, että nyt kun Kela hoitaa asioita ja elämme hyvin pitkälle paperittomassa yhteiskunnassa, ihmisten olisi helpompaa hakea apua, eikä liikkeelle lähdön kynnys olisi niin kovin korkea, kuin koin sen omassa tilanteessani olevan.
Viimeiset vuodet olen elänyt rahan suhteen kiltisti. Olen maksanut kaikki maksut välittömästi, jotta en pääse unohtamaan niiden olemassa oloa. Mieheni on pitkään ollut perheemme pääelättäjä, kun minä olen ollut sairauslomalla, opiskellut ja ollut työttömänä. Vuoden 2020 kesästä asti olen kuitenkin ensin käynyt työkokeilussa ja nyt kun sain kouluni käytyä loppuun, olen ollut kokopäivätöissä. Heti kun aloin saada käteen kuussa yli 1200 euroa, vaadin mieheltäni, että saan maksaa vuokramme yksin, ja hän maksaa muut yhteiset kulut. Tämä on toiminut meillä tosi hyvin. Nyt kun sain kesällä vakityön ja kuukausipalkan, saan jopa itse säästettyä rahaa ja uskallan unelmoida isommin kuin koskaan.
Tällä hetkellä koen ylpeyttä siitä, että olen päässyt tähän pisteeseen, missä nyt olen. Ikävät tunteet pyrkivät kuitenkin aika ajoin pintaan. Rakastan puhua rahasta, mutten haluaisi, että lähipiirini tuskastuisi minuun ja ainaisiin rahajuttuihini. Nykyään minua nolottaa, jos minulla menee paremmin kuin jollain toisella. Yritän pitää silloin itseni aisoissa, koska tiedän omasta mielestäni paremmin hänen taloutensa sudenkuopat ja haluaisin päästä neuvomaan. Yritän muistuttaa itselleni, ettei parane neuvoa, jos neuvoa ei ole pyydetty.
Kaiken kaikkiaan raha ja talous nostattavat meissä ihmisissä paljon erilaisia tunteita pintaan ja ristiriidoilta on hankala välttyä, jos ei ole Martti Ahtisaaren kaltainen diplomaatti. Toivoisin löytäväni kanavan, jossa pääsen toteuttamaan intohimoani puhua rahasta ja säästämisestä, ilman, että kuulijani menettävät hermonsa. Katsotaan, mihin kaikkeen tämä blogi vielä taipuukaan…