Meitä ihmisiä on monenlaisia. On niitä, jotka voimaantuvat mahdollisimman ärsykkeettömässä ympäristössä ja ahdistuvat, jos elämä on täynnä erinäistä sälää. Itse kuulun toisaalta tähän ryhmään, mutta olen myös pahimmanlaatuinen hamsteri. Voin kuvitella itseni nauttimassa minimalistisesta elämäntavasta. Tietäisin tarkalleen, kuinka monet sukat omistan ja missä laatikossa sijaitsee ainoa USB-kaapelini. Tällä hetkellä elämäni on melkein toisessa ääripäässä kuvitteellista janaa maksimalismin ja minimalismin välillä. Ostan kotiini erittäin harvoin mitään, mutta en osaa myöskään luopua mistään, mikä pahentaa tavara-ongelmaa entisestään. Voisi sanoa, että hamstraaminen tulee pilaamaan elämäni, jos en ota pian niskalenkkiä tunteistani.
Haluaisin saada tavaroistani rahaa, kun luovun niistä, mutta se on mahdotonta, koska olen valmis luopumaan ainoastaan ylimääräisistä loppuun kulutetuista muovikipoista, lastoista, kattilan kansista ja niin virttyneistä vaatteista, ettei niitä kukaan suostuisi ottamaan edes ilmaiseksi. Toisaalta, vaikka kuinka mietin kaikkea omistamaani, en oikeastaan löydä mitään rahan arvoista. Tietenkin tästä läppäristä saisi varmaan noin 50 euroa, jos tämän myisi, mutta se on arvokkaampi minulle käytössä, kuin valuuttana. Omistan myös muutamia kastehelmiastioita, joilla on vielä jälleenmyyntiarvoa, mutta niidenkin arvo on minulle itselleni suurempi.
Voiko hamsterin parantaa?
Minulla on erittäin paljon lankoja, kankaita ja käsityöaiheisia kirjoja ja lehtiä. Niistä en tietenkään viitsi luopua, koska aina välillä iskee innostus uppoutua luovuuteen. Eikä niillä oikeastaan ole myyntiarvoa juurikaan, vaan ilmaiseksi pitäisi yrittää saada ne uuteen kotiin, jos niistä haluaisi päästä joskus eroon. Parhaiten tienaisin niillä niin että teen valmiita tuotteita omistamistani materiaaleista ja saan myytyä niitä kuluttajille.
Meillä on itseasiassa melkein kaikkea ihan liikaa. Omistamme yli 20 pussilakanaa! Niistä olen ostanut itse yhden, ja loput ovat tulleet lahjoina. Kaikki niistä ovat käytössä, mutta kierto on aika pitkä. Onneksi he, jotka ovat lakanoita meille tai puolisolleni lahjoittaneet, ovat olleet laatutietoisia. Meillä on pussilakanoita loppuiäksemme. Samoin meillä on pyyhkeitä pienen hostellin tarpeiksi. Aluslakanoita puolisoni osti tietyin väliajoin. varmuuden vuoksi, luulisin. Kunnes menetin hermoni ja ostin kaksi laadukasta lakanaa parivuoteeseemme ja trikoiset nyppyyntyneet ja reikäiset saivat mennä jatkokäsittelypinoon. Eli leikkaan niistä matonkuteita, tai ohuempaa trikookudetta tuleviin käsityöprojekteihini.
Joka ikisessä nurkassa on piuhoja ja kaikkea ihmeellistä sälää. Minulla on erittäin paha tapa täyttää kaikki pöytäpinnat tavaralla. Kasvunpaikkani onkin siinä, että keksisin jokaiselle omistamalleni esineelle oman paikan ja määrätietoisesti laittaisin aina kaiken paikalleen käytön jälkeen. Olen tässä jo hiukan petrannutkin, mutta vielä ollaan todella kaukana unelmatilanteesta, jossa ei tarvitsisi kokea kotihäpeää.
Ostimme muutaman lipaston pari vuotta sitten, jotta saimme tavarakaaosta asettumaan. Silloin olimme lähdössä polulle, jolta ei olisi ollut helppoa palata takaisin. Onhan aivan järjetöntä omistaa niin paljon tavaraa, että sen varastoimiseksi täytyy hankkia lisää kalusteita! Päätinkin jo silloin kun edellinen lipasto meille tuli, että enempää ei säilytyskalusteita tähän asuntoon tule. Ja tuo päätös on onneksi pitänyt. Tällä hetkellä suunnittelen kyllä nykyisen kangassäilytyskaaoksen taltuttamista käytännöllisemmällä säilytyskalusteella, mutta en ole vielä tullut järkevään lopputulokseen asian suhteen.
Hamstraaminen vaikuttaa mielenterveyteeni paljon enemmän kuin uskallan edes itselleni myöntää. Kotihäpeä ei ole mukava tunne, etenkään näin somen kulta-aikana. Se, että ympärillä on jatkuvasti kaikkea ärsykettä, vaikuttaa siihen, etten osaa enää rauhoittua, vaan mieleni käy ylikierroksilla päivästä ja yöstä toiseen.
Pienin askelin kohti vapautta
Ajattelen, että se on jo puoli voittoa, ettei tavaraa enää kerry samaan tahtiin kuin ennen, paitsi tietenkin jouluna ja merkkipäivinä. Eli hamstraaminen alkaa olla kurissa, ainakin alkupäästä. Loppupää onkin sitten haastavampi. Olisi terveellistä oppia luopumaan omastaan. Tulee vain niin kamalan ahdistava olo, kun joutuu heittämään tavaran pois, koska sille ei ole enää käyttöä meillä, eikä sitä kukaan toinenkaan kaipaa. Ahdistun, jos en pysty kierrättämään asioita, vaan joudun hylkäämään niitä sekajätteeseen.
Luulen olevani puoliksi parantunut hamsteri, koska en hamstraa enää mitään lisää, vaan ainoastaan vanhasta luopuminen tuottaa edelleen suurta tuskaa. Osaan jo kieltäytyä ottamasta kotiimme sellaista materiaa, jolla ei ole arvoa edellisessäkään kodissa. Ennen meille sai tuoda kaiken, mille aikaisemmalla omistajalla ei ollut enää käyttöä. Tulevaisuudessa paneudun kyllä luopumisongelmaani, jotta voisin elää vapaampaa elämää.
Harkintaa jo hankkiessa
Ajattelen nykyään jo tavaran ostoa harkitessani sen jälleenmyyntiarvoa. Ja siitä syystä noin 95 prosenttia haluamistani tavaroista jää kaupan tai kirpputorin hyllyyn. Ajattelen myös sitä, että haluaisinko saman tuotteen kotiini, jos saisin sen käytettynä ilmaiseksi. Pohdin samalla myös ystävieni koteja ja heidän mielipidettään, koska monesti tarjoan omia itselleni tarpeettomia tavaroita ensimmäisenä heille ja monesti ystäväni, jotka osaavat pitää hienosti rajansa kotinsa suhteen, kieltäytyvät kauniisti ottamasta vastaan heillekin tarpeetonta.
Tietenkin, jos minulla on tarve esineelle, joka on vaikka mennyt rikki, ostan uuden. Tällöin vertailen vaihtoehtoja hinnan, laadun ja ympäristön kannalta. Enhän halua kuormittaa luontoa tarpeettomasti. Suosinkin kierrätettyä aina kun se vain on järkevää. Olen valmis myös maksamaan laadusta, enkä etsi halvinta mahdollista diiliä, koska olen muutamia kertoja saanut karvaasti huomata, että turhan edulliset tavarat rikkoontuvat myös nopeasti, mikä aiheuttaa täysin turhaa kuormitusta luonnolle ja lompakolle. Eikä unohdeta hermoparkojani, kun joudun tekemään taas uudelleen samoja päätöksiä saman esineen hankinnasta ja juoksemaan tarjousten perässä kuin heikkopäinen.